Myelodysplastinen oireyhtymä, eli MDS, ei ole vain sairaus, vaan se on joukko kroonisia sairauksia. Usein salakavalasti alkava tauti voi aiheuttaa anemiaa tai jopa akuuttia leukemiaa.
MDS on yleisempää ikääntyneillä, mutta sitä tavataan kaikenikäisillä. Sitä esiintyy enemmän miehillä kuin naisilla.
Mikä on MDS
MDS:ssä luuytimen kantasolut eivät kykene tuottamaan tarvittavia verisoluja. Tästä syystä verisolujen muodostuminen ja kypsyminen luuytimessä on häiriintynyt.
Käsite MDS keksittiin 1980-luvulla. Se on enimmäkseen ikääntyvillä esiintyvä tauti. Suurin osa taudista kärsivistä on yli 55-vuotiaita. MDS:ään sairastumisen riskiä lisäävät aikaisemmin saatu kemoterapia sekä suuret annokset ionisoivaa säteilyä (sädehoito, säteilyonnettomuudet). Tämä koskee kuitenkin vain suurempia annoksia. Näiden lisäksi ei tiedetä juurikaan muita riskitekijöitä, paitsi kemiallinen aine bentseeni.
Riskitekijät:
- suurimmaksi osaksi tuntemattomia
- ikä
- kemoterapia
- ionisoiva säteily
- bentseeni
Oireet
Häiriöt veren muodostumisessa voivat aiheuttaa anemiaa. Veren valkosolujen ja verihiutaleiden määrä on alhainen. Joissain tapauksissa punasolujen määrä kasvaa ja sairaus muistuttaa tällöin kroonista leukemiaa. MDS näkyy yleensä veriarvojen laskuna ja/tai valkosolujen ja/tai verihiutaleiden määrän vähenemisenä. Tämän jälkeen tauti etenee yleensä hitaasti, kunnes pula verisoluista kasvaa ja noin 30 %:lle sairastuneista kehittyy akuutti myelooinen leukemia.
MDS:n yleisimpiä oireita:
- väsymys
- lihasheikkous
- hengenahdistus
- sydämentykytykset
- huimaus
- kalpeus
- tulehdusalttius
- verenmyrkytys
- tulehdukset iholla ja limakalvoilla
- sieni-infektiot suussa, ruokatorvessa tai iholla
- suurentunut verenvuotoriski
- mustelmien saaminen helposti
- verta virtsassa tai ulosteessa
Myös kuume, nivelkipu, allerginen ihottuma, hikoilu ja vatsavaivat ovat oireita. Oireet voivat vaihdella oireettomuudesta useisiin oireisiin.
Toteaminen
MDS:ää voidaan epäillä, jos verikokeen perusteella todetaan punasolujen, valkosolujen ja verihiutaleiden määrän vähentyneen. Jos tautia epäillään, suoritetaan lisäkokeita.
Luuydinnäyte otetaan yleensä kaksi kertaa muutaman kuukauden välein. Paikallispuudutuksessa tehtävä näytteenotto ei ole kovinkaan kivulias kokemus, mutta aiheuttaa epämukavuuden tunnetta. Ennen luuydinnäytettä otetaan myös lisää verikokeita, jossa voidaan selvittää mahdolliset muut alhaisten veriarvojen aiheuttajat.
Muita syitä alhaisille veriarvoille:
- B-vitamiinin puute
- raudan puute
- foolihapon puute
- munuaisten vajaatoiminta
- aineenvaihdunnan ongelmat
- erityyppiset tulehdukset
- lääkkeiden sivuvaikutukset
- haitalliset aineet, kuten alkoholi
On mahdollista tehdä myös niin kutsuttu kromosomianalyysi.
MDS:n hoito
Hoito järjestetään kunkin potilaan tarpeiden mukaan. Hoidon tavoitteena on lievittää oireita ja hidastaa taudin etenemistä. Potilaiden ei myöskään haluta saavan vakavia sivuvaikutuksia. Hoidossa pyritään minimoimaan akuutin myeloiinisen leukemian riski.
Potilaille voidaan joutua tekemään verensiirtoja punasolujen ja verihiutaleiden määrän lisäämiseksi. Lisäksi tulehduksia hoidetaan antibiooteilla. Verensiirron rinnalla on myös niin kutsuttu EPO-hoito. Erytropoietiinihoidossa laitetaan pistos ihon alle. Pistokset saattavat vaikuttaa niinkin hyvin punasolujen kasvuun, ettei verensiirtoja tarvitakaan.
MDS:n vakavammasta muodosta kärsiville ovat tarpeen moninaiset ja aggressiiviset hoitomuodot.
Kemoterapiaa voidaan käyttää hoitomuotona pieninä annoksina tai niin sanottuna intensiivisenä kemoterapiana.
Kantasolusiirrot voivat olla erityisesti nuoremmille sopiva hoitomuoto.
Lääkkeillä voidaan onnistua palauttamaan tauti lievemmäksi tai jopa normalisoida luuytimen toiminta.
Hoitomuoto valitaan sairauden vakavuuden, iän, sairastumisriskin ja yleisen terveyden mukaan.
Elämää MDS:n kanssa
MDS:n taudinkulun ymmärtämiseksi on käynnissä tutkimuksia, joissa yritetään löytää uusia toteamismenetelmiä ja testataan uusia lääkkeitä ja hoitomuotoja.
MDS on harvinainen sairaus. Se on vaikea parantaa ja usein hoidossa keskitytäänkin oireiden lievittämiseen ja taudin etenemisen hidastamiseen. Koska taudinkulku on hyvin yksilöllistä, on vaikea tehdä ennusteita. Hoitosuunnitelman noudattaminen ja lääkärin kanssa keskusteleminen johtavat parhaaseen lopputulokseen.
