Pakko-oireinen häiriö (OCD)

Pakko-oireinen häiriö ilmenee toisiinsa liittyvinä pakkoajatuksina ja pakkotoimintoina. Pakkoajatukset voivat tosin esiintyä ilman pakonomaisia käyttäytymismallejakin. Pakkoajatukset ovat arkielämään tunkeutuvia ajatuksia, joista ei pääse eroon, ja jotka aiheuttavat ahdistusta, huolta ja inhoa. Pakkotoiminnat, kuten tiettyjen tehtävien toisto tai erilaiset rituaalit, ovat keino lievittää epämiellyttäviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Sairaudesta käytetään myös termiä OCD, joka on lyhenne englanninkielisestä nimityksestä obsessive-compulsive disorder.

Oireet ja sairauden ilmeneminen

Pakko-oireinen häiriö käsittää potilaan häiritseviksi kokemat ajatukset, impulssit ja mielikuvat. Potilaasta tuntuu, ettei näitä epämukavuutta, pelkoa, häpeää ja inhoa aiheuttavia ajatuksia pysty hallitsemaan. Pakkotoimintojen tarkoitus on lievittää ajatuksista aiheutuvaa epämiellyttävää oloa. Pakkoajatuksia voivat olla esimerkiksi pelko asioiden unohtumisesta (ulko-oven lukitsematta jättämisestä tai sähkölaitteiden jäämisestä päälle), tartuntojen ja sairauksien pelko tai aggressiiviset ajatukset. Tavallisia pakkotoimintoja ovat esimerkiksi tiettyjen mantrojen tai sanojen toisto hiljaa mielessä, tietyn kaavan mukaan laskeminen, usein toistuva käsien (tai muiden kehon osien) pesu, tavaroiden järjestely tai ovien lukkojen ja sähkölaitteiden tarkastus muutaman minuutin välein.

Pakko-oireisen häiriön oireet saavat alkunsa yleensä murrosiässä tai varhaisessa aikuisiässä, mutta joskus ne voivat alkaa jo lapsuudessa. Joillekin lapsille pakkoajatuksia kehittyy varhain ja he käyttävät usein vähintään tunnin päivässä erilaisiin rituaaleihin tai pakkoajatuksiin. Pakko-oireinen häiriö on yleisempää pojilla kuin tytöillä. Taipumus sairastua häiriöön voi periytyä, mutta käytösmallit tai spesifit pakkoajatukset eivät.

Diagnoosi

Diagnoosia tehdessään lääkäri haastattelee potilasta saadakseen käsityksen siitä, kuinka suuressa määrin pakkoajatukset vaikuttavat potilaan elämään. Usein lääkäri tai psykologi myös tarkkailee pakkotoimintoja nähdäkseen, miten ne ilmenevät. Jotta diagnoosin saa, täytyy oireiden aiheuttaa merkittävää kärsimystä, viedä vähintään tunti päivittäin ja haitata potilaan jokapäiväistä elämää.

Hoito

Pakko-oireisen häiriön hoidossa sekä lääkehoidolla että käyttäytymisterapialla saadaan hyviä tuloksia ja hoitoon hakeutuvilla on suuri todennäköisyys parantua tai ainakin saada lievitystä oireisiinsa. Lääkehoidosta ja terapiasta voi valita itselleen sopivamman tai ne voidaan yhdistää. Käyttäytymisterapia on yleensä paras hoito pakkotoimintoihin, mutta toimii huonommin pakkoajatuksiin. Tyypillinen hoitomäärä on 15-20 kertaa. Terapian vaikutus on yleensä suurempi yhdistettynä lääkehoitoon. Lääkityksenä käytetään yleensä antidepressantteja. Noin puolet lääkehoitoa kokeilleista hyötyy siitä, mutta valitettavasti oireet voivat palata lääkityksen lopettamisen jälkeen.